Stiff Little Fingers (UK)

Jake Burns (laulu ja kitara), Henry Cluney (kitara), Gordon Blair (basso) ja Brian Faloon (rummut) olivat perustaneet Highway Star nimisen coverbändin Belfastissa 1974. Vuonna 1976 Blair jätti bändin perustaakseen Rudin. Blairin tilalle löytyi Ali McMordie ja yhtye nimi vaihdettiin Fastiksi. Vuoden 1977 alkupuolella Henry Cluney löytää punkin Eddie and the Hot Rodsin Live at the Marquee EP:n kautta. Hiukan tämän jälkeen bändille selviää, että on olemassa jo Fast niminen yhtye, joten uusi nimi pitää keksiä. Sellaiseksi valikoituu Vibratorsin biisin mukaan Stiff Little Fingers.

Belfastilainen journalisti Colin McClelland diggaa bändiä ja pyytää ystävänsä Gordon Ogilvien mukaan katsomaan yhtyettä loppuvuodesta 1977. Myös Ogilvie innostui bändistä. Hän alkoi kaveerata näiden kanssa ja sai yhtyeen innostumaan siitä, että sen pitäisi muuttaa tekstinsä poliittisemmiksi ja kantaaottavammaksi. Ogilvie myös innosti bändiä tekemään tekstejä Pohjois-Irlannin silloisesta tilanteesta, eli niin sanotusta Troublesista. Hän otti myös osaa biisien “Suspect Device” ja “Alternative Ulster” tekemiseen. Eikä aikaakaan, kun hänestä tuli yhtyeen manageri. Ensitöikseen hän perusti Rigid Digits levy-yhtiön, johon tulivat hän, McClelland ja kaikki neljä SLF:n jäsentä. Rigid Digits julkaisi bändin ensimmäisen singlen “Suspect Device” vuonna 1978.

John Peel alkoi soittaa singleä ohjelmassaan ja tämä innosti Rough Traden tekemään jakelusopimuksen Rigid Digitsin kanssa. Vuoden 1978 loppupuolella yhtye oli kiertueella Tom Robinson Bandin kanssa ja alkoi äänittää ensimmäistä LP:tään ”Inflammable Material”. Yhtye oli neuvotellut diilin Island Recordsin kanssa, mutta yhteistyö kariutui ja levy julkaistiin Rough Traden kautta. Vaikka levy oli vain indie-jakelussa, se myi 100 000 kappaletta ja nousi listalla aina sijalle 14. Kyseessä oli Britannian ensimmäinen täysin indienä julkaistu ja jaeltu levy, joka nousi TOP-50:een.

Bändi muuttaa Lontooseen ja samalla Faloon korvaa Jim Reillyn ennen Rock Against Rasism kiertuetta. Levy-yhtiö vaihtuu Chrysalikseen ja 1980 ilmestyy toinen LP ”Nobody’s Heroes”. Levyltä löytvät bändi TOP-40 sinkkuhitit “At the Edge” ja ”Nobody’s Hero”. Vuonna 1981 ilmestynyt ”Go for It” oli selvästi synkempi levy. Vuoden 1982 ”Now Then…” LP:n myötä alamäki jatkui ja bändi hajosi.

Vuonna 1987 rivit koottiin. Rummuissa oli nyt Dolphin Taylor. 1991 ilmestyi LP ”Flags and Emblems”. Levyn jälkeen Ali McMordie jättäytyi pois ja hänet korvasi The Jamin Bruce Foxton. Kelpo levyt seurasivat toisiaan: ”Get a Life” (1994), ”Tinderbox” (1997), ”Hope Street” (1999) ja ”Guitar and Drum” (2003). Tuolla viimeisellä on mielestäni yksi SLF:n upeimmista biiseistä Joe Strummerin muistolle tehty ”Strummerville”.

2006 Ali McMordie tuli takaisin bassoon ja Bruce Foxton sai lähteä. Kokoonpano on tästä eteenpäin ollut: Jake Burns, Ali McMordie, Ian McCallum ja Steve Grantley. Levyjä tällä kokoonpanolla on tehty vain yksi ”No Going Back” (2014). Se tehtiin joukkorahoituksella ja ennakkomyyntien ansioista nousi albumilistan ykköseksi Briteissä. Bändi on siis edelleen kovassa iskussa ja fanien suosiossa; miksipä ei oli kun kyse on kuitenkin todella hienosta livebändistä.